torstai 13. lokakuuta 2011

Aamuisia ajatuksia ja Ranskan tuoksuja

Lokakuinen aamu ei ole vielä valjennut Poutamassa tätä kirjoittessani. Avatessani ulko-oven tytöille aamupisuja varten huomasin, että yö on ollut kylmä, tuskin kuitenkaan pakkasen puolella vielä. Kultu laittoi töihin lähtiessään takkaan tulet ja iloista puiden räiskettä täydentää kahvipannun porina. Eläimet olivat nukkuneet laumassa sohvalla, nyt Taikku ja Rai ovat terassilla jyystämässä intohimolla luitansa ja Elvis kehrää sylissä parantaen vatsassa siteiden alla olevaa pitkää haavaa. Mitä??? Miten minä saan etuoikeutettuna viettää kiireettömän rennon laiskanpulskean aamuhetken, kotona rauhassa venytellen, ilman työkiireitä tai muita arjen paineita..
Olen koko elämäni kantanut mukanani kiusallista suolistovaivaa, jota on useaan kertaa yritetty parantaa tähystyksin ja erilaisin poppakonstein. Todellinen syy vaivoihini selittyi vasta muutama vuosi sitten varjoainekuvauksessa, paksusuoleni on synnynnäisesti epämuodostunut ja olen vauvana läpäissyt seulan, johon kiinni jäänet leikataan jo vauvaiällä. Lastentauti siis. Tieto epätäydellisyydestäni aiheutti minussa suuren riemun, vihdoin päästään käsiksi todelliseen ongelman ytimeen, ei pelkkiin ongelman mukanaan tuomiin oireisiin. Niinpä astelin reippaana rekkain allle, lokakuun ensimmäisellä viikolla tassutellen elämäni viimeisen leikkaukseen. Näin olen päättänyt! Ja nyt olen jo kotona sairaalasta, suunniteltua vaikeamman operaation jälkeen; monta kaunista keskustelua käyneenä ja monta viisautta vahvempana. Kiitollisena siitä, että kaikki on elämässä hyvin.
Syksyni kohokohta on perinteisesti matka Ranskaan Nationale d´Elevageen. Lensimme CDG:n lentokentälle, josta saimme elämää nähneen uskollisen pienen rellun allemme ja muutaman harjoitusvoltin jälkeen pääsimme matkaan kohti Reichshoffenia, lähellä Saksan rajaa. Voi miten nautin joka hetkestä -ekasta capuccinosta, monen lajin illallisista, terävästä ystävähuumorista, vilkkaista keskusteluista, kukista, liikenneympyröistä, maissipelloista, hajuista...jopa huoltoasemien vessoista!
Huomaan itse tapahtuman painopisteen vuosi vuodelta kallistuvan yhä enemmän ystävien tapaamiseen kuin koiravuosikerran tarkasteluun. Toki joka vuosi löydän jalostuksellisesti kiinnostavia briardeja ja tieto sukulaiskoirien tai potentiaalisten sulhoehdokkaisen ominaisuuksista lisäntyy tavatessani niiden sisaruksia, jälkeläisiä, puolisisaruksia ja serkkuja.
NE:n luonne on kuitenkin muuttunut täysin näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, kun olen Ranskan syyskuun toisen viikonlopun antia päässyt haistelemaan. Ennen tapahtuma toi yhteen potentiaaliset jalostusyksilöt ts terveet luonnetestatut koirat, joiden rakenne ja rotutyyppi haluttiin vielä käydä läpi tuomarikolegiossa. Nykyisin paikan päälle saa tuoda briardeja ilman terveystutkimuksia, jotka on sitten lähetettävä jälkikäteen jos halajaa selection-arvolleen vahvistuksen. Vaikka luonnetestin läpäisee vaikka Nokian saapas remmin päässä, ei monikaan sertin saaneista pääse koskaan tituleeraamaan Ranskan valion arvolla, johon vaaditaan excellent-pisteet eli minimissään 16/20 . Todella toivon, ettei tätä minimirajaa tulevaisuudessa poisteta, jo nyt luonteissa löytyy liian paljon hajontaa. Niinpä jalostustarkastus on muuttunut pelottavan lähelle näyttelyä, enkä tykkää tästä tendenssistä en sitten yhtään. No, kaiken takana on ...raha, ja eiköhän ABB ole kiinnostunut kasvattamaan koiramääriä vuosi vuodelta taloutensa ylläpitämiseksi.
Tunnelmaltaan NE oli mitä lämpimin ja järjestelyiltään mitä onnistunein. Etukäteen oli facebookissa kovasti arvosteltu englanninkielisen informaation puutetta ja kun info vihdoin sivuille lisättiin, sisälsi se lauantain menu-listan....ahhh niin ranskalaista!
Paikalla oli paljon vanhoja tuttuja, ja jälleenäkemisen ilo oli aitoa. Koirakohtaamisista koskettavin hetki oli Railin sussun Fabin viimeinen esiintyminen näyttelykehässä, nyt champion-luokassa. Janan esittämänä Fabi hmmmm....kuinkas sen nyt ilmaisisi...kiisi railakkaasti luokkavoittoon ja Andrea sai kiittää punaleiskuvaa urostaan kehän laidalla.












Upea hieno uros tämä tulevien chaccadoitten isä, sekä kehässä että sen ulkopuolella!
J
o keväällä viime vuonna esittämäni Balkis du Clos des Cedresin viehättävä omistaja Alain otti minuun yhteyttä ja kysyi voisinko singahdella narun jatkeena tänäkin vuonna. Kylläpä se sopi mainiosti, narttu on hyvin valmennettu kehäään, vaikkakin tempperamentiltaan hyvin kiihtyvää sorttia. Lauantain paahtava helle teki minulle tepposet, ja kärsin jonkinsortin nestehukasta tunti ennen kehään menoa. Kylmä hiki virtasi kehossa, jalat eivät kantaneet ja silmissä sumeni. Valtavan vesimäärän turvin uskaltauduin Balkiksen kanssa kehäään, tosin olin varannut Janan jatkamaan handlausta ja Jounin kantamaan raadon ulos kehäästä, jos putoan...Onneksi kehää ei juoksutettu viime vuosien tavoin, vaan esittäjiäkin hiemaan säästettiin todella tukalassa kelissä.
Hyvinhän se meni, Balkis voitti mustien narttujen tavoitellun sertin ja luonnenäytönkin ollessa excellentin puolella se pääsee kilvoittelemaan F CH tittelistä. Isi Alain oli liikuttunut ja tyytyväinen pikkumustansa esiintymiseen ja saipa handlerikin vallan mainiota champanjaa kotiinviemisiksi.

Lisäilen myöhemmin blogiin NE kuvia lisää, suurin osa kun on tallennettuna työtietsikalle, jonne en siis nyt pääse.


Sairaalassa sain ihan sattumalta huonetoverikseni tutun eläinlääkärin, jolla ei diagnoosi ollut toipumisen kannalta olenkaan niin valoisa kuin minulla, hänelle ei parantumisesta annettu toivoa. Kävimme syviä keskusteluja elämän tarkoituksesta, tuonpuoleisesta, eläimien merkityksestä, eutanasiasta, positiivisesta elämänasenteesta....kopsaan tähän loppuun tarinan, jonka löysin ystäväni sivuilta jakamaan pähkinänkuoressa ajatuksiani. Tarina on omistettu Vilma-briardille.

"Eläinlääkärinä toimiessani minut kutsuttiin kerran tutkimaan erästä irlanninsusikoiraa. Koiran omistajat, pariskunta ja heidän 6-vuotias poikansa, olivat kaikki hyvin kiintyneitä lemmikkiinsä. Tutkittuani koiran totesin, että se oli kuolemassa syöpään. Kerroin perheelle, että en voinut tarjota tälle vanhalle ja rakastetulle koiralle mitään muuta kuin eutanasian. Koira voitaisiin saattaa viimeiselle matkalleen heillä kotona, turvallisesti, omien ihmisten ympäröimänä.
Seuraavana päivänä, kun menin nukuttamaan koiraa, tunsin tutun kuristavan tunteen kurkussani. Pikkupoika vaikutti rauhalliselta silittäessään vanhaa koiraa viimeistä kertaa. Muutamassa minuutissa koiravanhus nukahti rauhallisesti viimeiseen uneen. Istuimme hetken yhdessä puhellen siitä surullisesta tosiasiasta, että eläimet elävät paljon lyhyemmän ajan kuin ihmiset. Silloin poika sanoi: "Minä tiedän miksi". Yllättyneinä me kaikki jäimme kuuntelemaan. Se, mitä hän sanoi seuraavaksi, hätkähdytti minua. En ollut koskaan kuullut yhtä lohduttavaa selitystä. Poika jatkoi: "Ihmiset syntyvät siksi, että he oppisivat, miten eletään hyvä elämä. Että rakastetaan ja ollaan kilttejä toisille. Mutta koiratpa osaavat jo tämän. Siksi niiden ei tarvitse elää niin pitkään."
Illalla laadin listan siitä, mitä ihmiset voivat oppia koiralta:
* Kun rakkaasi tulevat kotiin, mene aina iloisena tervehtimään
* Älä koskaan kieltäydy huviajelusta
* Kokemus raikkaasta ilmasta ja tuulesta kasvoillasi on silkkaa hurmiota
* Ota nokosia
* Venyttele ennen ylösnousua
* Juokse, telmi ja leiki päivittäin
* Hae huomiota ja anna ihmisten koskettaa sinua
* Vältä puremista silloin kun pelkkä murahdus riittää
* Lämpiminä päivinä pysähdy makailemaan pehmeällä nurmella
* Kuumina päivinä juo runsaasti vettä ja lepäile varjoisan puun katveessa
* Kun olet onnellinen, tanssi ympäriinsä ja heiluta koko kehoasi
* Riemuitse pitkän kävelyn tuottamasta ilosta
* Ole uskollinen
* Älä koskaan teeskentele olevasi jotain muuta kuin mitä olet
* Jos jokin tarvitsemasi on haudattu syvälle, kaiva kunnes löydät sen
* Jos jollakulla on huono päivä, ole hiljaa lähellä ja nyhjäise hellävaraisesti
* Nauti jokaisen päivän jokaisesta hetkestä!”